Lähipeli ratkaisee Tässä artikkelissa käsittelen harjoittelun priorisointia. Mitä alueita pelissään golfarin kannattaisi pyrkiä kehittämään ja mitkä alueet voi jättää hiukan vähemmälle huomiolle. Panostaminen yhteen osa-alueeseen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että harjoittelun voisi muilta osin jättää hunningolle. On olemassa viisi eri aluetta, joihin golfosaamisen voi jakaa. Nämä ovat: 1. Keskittyminen ja henkinen pelikapasiteetti, esim. lyönnin visioiminen 2. Pelin hallinta, esim. lyöntirutiini 3. Pitkät lyönnit 4. Lähestymislyönnit 5. Puttaus Maailman paras miesgolfari Tiger Woods ja maailman paras naisgolfari Annika Sörenstam eivät ole parhaita yhdelläkään teknisellä osa-alueella (3-5). Mutta he sijoittuvat hyvin korkealle kaikissa niistä. Se, mikä varsinaisesti erottaa Tiikerin ja Annikan muista kilpailijoista (samoin kuin erotti aikanaan Jack Nicklauksen, Kathy Witworthin, Gary Playerin ja Nanzy Lopezin) on heidän ylivoimainen kykynsä keskittyä ja hallita peliään. Itse olen aina ollut sitä mieltä, että kaikkien tärkeimmät osa-alueet golfissa koskevat asennetta ja kykyä, "henkistä peliä". Tämä suuntaus on nykyisin mielestäni korostunut entisestään. Samalla olen kuitenkin joutunut arvottamaan uudelleen sitä osuutta pelistä, joka kattaa teknisen puolen. Ennen jaottelin golflyöntien tärkeysjärjestyksen näin: 1. Puttaus 2. Lähipeli 3. Pitkät lyönnit Nykyisin olen enemmän ja enemmän kallistumassa seuraavaan listaan: 1. Lähipeli 2. Puttaus 3. Pitkät lyönnit Yksi vaikuttaja ajatteluni muuttumiseen on ollut Dave Pelz, aikamme paras golfopettaja lähipelin saralla. Pelz on entinen NASA:n insinööri, joka oli myös lahjakas amatöörigolfari. Hän erosi NASA:sta voidakseen omistautua tutkimaan täyspäiväisesti golflyönnin salaisuuksia. Pelz tutki PGA kiertueen tilastoja useiden vuosien ajalta. Hän vertaili pelaajien saavuttamia tuloksia siihen, kuinka hyvin he hallitsevat lähipelin, pitkän pelin ja puttauksen. Ja tulokset olivat varsin hämmentäviä. Rahalistan menestyksen mukaan mitattuna parhaat pitkän pelin taitajat eivät päässeet kärkisijoille. Parhaat puttaajat olivat jonkun verran pitkän pelin taitajia korkeammalla. Mutta selvästi parhaiten menestyivät lähipelin mestarit. Lähipelin hallitsevat pelaajat menestyivät, kun taas heikolla lähipelillä varustetut pelaajat tekivät vain harvoin hyvää tulosta - ainakaan pitkällä aikavälillä. Pelzin tutkiessa ammattilaispelaajien lyöntejä, hän löysi pitkien lyöntien osalta seuraavia tuloksia. Pitkissä lyönneissä ongelmana ei ole niinkään niiden pituus, vaan suunta. Useimmat lyönnit suuntautuvat tähtäyslinjasta oikealle tai vasemmalle. Hajonta on suuri. Sen sijaan lyhyissä lähestymislyönneissä tilanne on toinen. LYÖNTIHAJONTA, PITKÄT RAUDAT LYÖNTIHAJONTA, KESKIRAUDAT LYÖNTIHAJONTA, LYHYET RAUDAT LÄHESTYMISLYÖNNIT 30-60 metriä Lyhyissä lähestymislyönneissä (30-60 metriä) ongelmana ei ole lyönnin suunta, vaan sen pituus. Lyönti karkaa vain harvoin radikaalisti sivuun linjastaan, ja vaikeutena on kontrolloida lentoradan pituutta, ei sen suuntaa. Olen vakuuttunut siitä, että useimmat golfarit ovat liian keskittyneitä ajattelemaan ja harjoittelemaan pitkiä lyöntejä. Todellisuudessa he voisivat parantaa tuloksiaan helpommin ja nopeammin keskittymällä harjoittelemaan lähipeliä ja erityisesti lyönnin pituuden hallitsemista. Seuraavissa Caddie-lehden numeroissa tulenkin keskittymään lähes poikkeuksetta lähipeliin. Tarkoituksena on ensisijaisesti oppia lyömään halutun pituisia lyöntejä, eli hallitsemaan lyönnin pituuksia. Päämääränä on löytää swingi, jonka avulla lähipelistä tulee helppoa. Mukavia kevään ensimmäisiä kierroksia. Teksti: Lauri Hurri Caddie Magazine 05/2003