Parin viime vuosikymmenen aikana Irlanti on kasvattanut voimakkaasti suosiotaan golfmatkakohteena. 80-luvun lopulla saarella kävi 50000 vieraspelaajaa. Vuoden 2006 Ryder Cup -isännyyteen valmistautuva vihreä saari odottaa maassa vierailevan tuolloin jo 400 000 golfaria. 80-luvun lopusta vieraspelaajien määrä Irlannissa on jo viisinkertaistunut. Neljännesmiljoona golfturistia jättää vuosittain maahan rahaa 150 miljoonaa euroa. Ei siis mikään ihme, että golf on Irlannille iso asia. Valitessaan Irlannin golfturistit ovat tienneet mitä tekevät. He ovat valinneet viisaasti. Paikallisten kuuluisa yhdeksännentoista reiän ystävällisyys ja saaren lukemattomat ja monipuoliset pelimahdollisuudet tarjoavat jokaiselle jotakin. Piditpä siten puisto-, merenranta- tai linkskentistä, on niitä kaikkia tarjolla yllin kyllin. Valtaosaa maahan saapuvista viehättää Dublinin seutu. Perinteiset rannikkokohteet etelässä ja lounaassa ovat myös houkutelleet vuotuisesta pelaajainvaasiosta suuren osan. Loput vierailijoista ovat suunnanneet vuokra-autojensa nokat maan keskellä sijaitsevien puistokenttien viheriöille. Aina viime vuosikymmenen loppuun asti saaren luoteisosa sai uinua ruususen untaan kaikessa rauhassa. Vasta viime vuosina tämä kadoksissa ollut aarre on löydetty. Nyt yhä useammat suuntaa matkansa näille osin karuille mutta niin häkellyttävän kauniille rannikkoseuduille Atlantin valtameren tyrskyjen juurelle. Go west - go links Myös Caddie-lehti sai kuulla lännen lumosta. Maan puistokenttiin jo viehättyneenä se päätti suunnata katseensa kohden maan luoteiskulmaa, haluten nähdä myös toisen puolen Irlannin golftarjonnasta. Halusimme nähdä maan golfkasvojen rosoisemman, mutta myös kiireettömämmän ja leppoisamman puolen. Länsirannikon pikkukaupungeissa ja kylissä elämä, ja golf siinä sivussa, soljuvat rauhallisesti eteenpäin. Kiireettömyys paistaa silmään liikuitpa missä tahansa. Arkihuolet on helppo haudata näissä maisemissa. 1920-luvulla Nobel palkinnon saaneen kirjailijan ja runoilijan W. B. Yatesin tuotanto kumpuaa tuon syrjäisen seudun kauneudesta. Yates on tehnyt seudusta teksteillään kuolemattoman. Nykyään samaan pyrkivät kovassa nosteessa olevat alueen golfkenttähelmet. Syrjäinen on kuitenkin tässä tapauksessa lähempänä kuin voisi kuvitellakaan. Seudun keskuksena voi pitää Sligon 17 000 asukkaan kaupunkia, joka sijaitsee erinomaisten yhteyksien päässä Dublinista. Matkaa kertyy ainoastaan reilut kaksisataa kilometriä. Lisäksi Sligon lentokentälle on maan pääkaupungista lentovuoro kahdesti päivittäin. Kysymys onkin pikemmin siitä, että alue on säilyttänyt alkuperäisen leimansa, sillä tälle seudulle ei olla totuttu tulemaan ulkomailta. Pikemmin päinvastoin. Tyrskyisiltä rannoilta on totuttu lähtemään aikanaan jopa valtameren taakse leveämmän leivän perään. Maan luoteisnurkkauksesta löytyy kuitenkin peräti 25 täysimittaista kenttää. Mahtava Atlantin rannikko on houkutellut kenttäarkkitehteja lajin syntyhistoriasta alkaen. H. S. Colt, Old Tom Morris, Braid, Vardon, ja Hackett ovat kaikki jättäneet jälkensä näille rannoille. Linksgolf Linksgolf on paitsi myyntivaltti, myös golfia aidoimmillaan. Sitä pelataan uniikissa meille poikkeavassa ympäristössä. Linkskentän määritteleminen on toisaalta helppoa, toisaalta vaikeaa, niin monipuolisia ja monimuotoisia ne ovat. Yhteistä on kuitenkin se, että ne sijaitsevat hiekkapohjaisella maalla, joka linkittää meren mantereeseen. Monet kentät myös haluaisivat olla linksejä, vaikkeivät niitä ole. Minkälainen on siis linkskenttä? Linksit ovat iän ikuisen vanhalle merenpohjalle syntyneitä kenttiä. Väylät ovat aikojen kuluessa syntyneet luonnonvoimien kovaksi pakkaaman hiekkapohjaisen maa-aineksen päälle. Eroosio on vuosisatojen kuluessa muovannut maaston. Kumpuilevat ja aaltoilevat pinnanmuodot ja maaston moninaisuus ovat osa yleisilmettä. Toisaalla kenttä kiemurtelee ohi ja yli mahtavien hiekkadyynien, toisaalla se puolestaan muistuttaa muhkuraista merenrannalle sijoittuvaa peltokenttää. Hiekkapohjainen alusta tekee väylistä nopeat ja pallon kulkua on vaikea ennustaa maahan tulon jälkeen. Moninaiset kummut ja maanpinnanmuodot pomputtavat palloa sinne tänne. Linkseillä pelaaminen edellyttää mielikuvituksen rikkautta. Peliä leimaan monimailaisuuden lisäksi monimuotoisuus. Yhtä oikeaa etenemistapaa ei ole, vaan erilaisia pelimahdollisuuksia ja peliälyään käyttämällä voi valita vaihtoehtoisen lähestymistavan. Ankaran merituulen ja vaativien kenttäolosuhteiden vastapainoksi kentät on vastaavasti suunniteltu väljästi. Näin syntyy pelivaraa. Leveät väylät, selkeästi esillä olevat esteet ja suuret viheriöt tasoittavat luonnonolosuhteiden ylivoimaa. Heikommillakin pelaajilla on näin ollen mahdollisuus nauttia linkseillä pelaamisesta, eikä heidän tule missään nimessä pelätä saati karttaa niitä. Luonnon oma kastelujärjestelmä hoitaa kenttien sadetuksen ja niinpä kesänkuumilla väylistä tulee kovia ja hyvin rullaavia. Rankkasateellakaan kentät eivät muutu velliksi, vaan hiekkapohjaiset väylät imevät veden nopeasti ja ne ovat kovankin sateen jälkeen kuivia hyvin nopeasti. Land on hearts desire - Rosses Point Sligon kaupunki on aina elänyt merestä. Garavogue-joen suulla sijaitseva kaupunki eli kauppamerenkulun kukoistaessa kulta-aikaansa. Menneestä ajasta muistuttaa Rosses Pointin ja Coney Islandin välisessä salmessa sijaitseva muutaman metrin korkuinen ikivanha miehen muotoinen merimerkki ja majakka nimeltään Metal Man. Metallisen miehen etusormi osoittaa edelleen Sligoon suuntaaville laivoille turvallisen väylän läpi "tuhansien virtojen salmen" kohden satamaa. "Mies, joka ei koskaan kerro valhetta", näin kuvasi Nobel runoilija Yates Metal Mania sata vuotta sitten. Todellakin nyt liikutaan Yates Countryssä; maaperällä, joka inspiroi Yeatsin kirjallista tuotantoa. Alueen kauneuden, sen lukemattomien pienten jokien, sen kehyksenä toimivien massiivisten tornimaisten vuorien, lukuisten järvien ja mahtavan meren rannikon tähden Yates kutsui aluetta Land of hearts desire -nimellä. Samaan aikaan kun Yates loi Nobel kirjallisuuttaan viettäen alueella nuoruusvuosiaan, pelattiin Rosses Pointissa jo golfia. Kentän juuret juontavat alkunsa aina 1890-luvun lopulle, jolloin golf rantautui Sligoon. Harry S. Colt uudisti kenttää radikaalisti 1920-luvulla ja aina niistä päivistä lähtien Länsi-Irlannin amatöörimestaruudesta on pelattu täällä jo kahdeksankymmenen vuoden ajan. Kyseessä on perinteinen, aito ja alkuperäinen linkskenttä ilman kommervenkkeja. Vuosituhannen vaihteessa avattiin lisäyksenä uudet yhdeksän reikää perinteisen kentän rinnalle. Lisäyhdeksikkö kantaa nimeä Bomore, kun taas alkuperäinen kenttä tunnetaan joko Rosses Pointtina tai County Sligona. Layoutiltaan kenttä edustaa perinteistä linkskenttää parhaimmillaan. Kentän ulosmeno tapahtuu sananmukaisesti yhteen suuntaa kohden Irlannin massiivisinta pöytävuorta Benbulbenia. Kentän kaukaisimmasta kohdasta alkaa vastaavasti merenrantaa myötäilevä paluumatka takaisin klubille. Mainittavia korkeuseroja kentältä löytyy ainoastaan sen ensimmäiseltä neljältä ja kahdelta viimeiseltä väylältä. Ulosmenon alussa kiivetään kentän korkeimmalle kohdalle, josta avautuvat näkymät esteettömästi yli koko kentän. Kenttä käynnistyy kuitenkin kunnolla viitosväylältä alkaen. Väylällä on osuva nimi: Jump. Kyseessä on hyppy aloituslyönnin muodossa korkealta mäenharjanteelta alas mahtavalle väylälle ja linksmaisemalle, jota aidompaa saa hakea. Lentokenttämäistä väylää reunustaa auringossa kullankeltaisena huojuva polvenkorkuinen heinikko. Viekoittelevan kutsun esittävät kuin tarjottimella esillä olevat väyläbunkkerit. Kenttää edetessä samat elementit palaavat mieleen. Vaikka esteet ovat aina selkeästi esillä, nousee vaikeudeksi niiden välttäminen. Lisäksi kuhmuraiset väylät pomputtavat pallot niiden laskeuduttua arvaamattomiin suuntiin. Lisäjännitystä tarjoaa pitkien väylien lisäksi ärjyvä tuuli. Toisaalta mikäli olet taistellut ulosmenossa vastatuuleen, niin myöhemmin saat nauttia myötätuulesta ja kenties elämäsi pisimmistä draiveista koko sisääntulon ajan kovien väylien tarjotessa mahtavat rullit. "Ainoa pakopaikka tuulen puhaltaessa on klubitalo", Rosses Pointissa sanotaan. County Sligo on aina vetänyt puoleensa linkspelin taitajia. Kentällä on jopa harjoiteltu Major-turnauksia varten. "Tulin tänne pelaamaan kierroksen, mutta viivyin kaksi viikkoa", kerrotaan Berhard Langerin sanoneen. Kenttä kuuluu myös Major-voittaja Tom Watsonin suosikkeihin. Kullankeltaiset dyynit Noin viidenkymmenen kilometrin päässä Sligosta sijaitsee kauan piilossa pysynyt Enniscronen 27-reikäinen linkskenttä. Donald Steel modernisoi Eddie Hackettin 70-luvulla suunnittelemaa kenttää viime vuosikymmenellä. Samalla kentälle rakennettiin kokonaan uusi yhdeksän reiän lenkki. Kuusi uusista väylistä raivattiin mahtavien dyynien sekaan. Enniscronen kenttä sai Steelin käsittelyssä uudet kasvot, sillä vanhat ja uudet väylät sotkettiin samalla kokonaan uudeksi kolmen lenkin kokonaisuudeksi. Näin syntynyttä 18-reiän kenttää pidetään nykyään eräänä länsirannikon lumoavimmista aarteista. Täysimittainen kenttä on oiva sekoitus tasamaalla sijaitsevia väyliä vastapainonaan korkeiden dyynien seassa risteileviä väyliä. Enniscronen kentän väyläjärjestys myös elää vuodenaikojen mukaan. Osa vanhan kentän väylistä ja kolme uutta väylää muodostavat oman peltomaisen tasaisen 9-reikäisen kentän. "Tasamaalla sijaitsevilla väylillä pelataan erityisesti vuoden kylmimpään aikaan talvikuukausina, kun haluamme antaa dyynien seassa polveilevien väylien levätä. Tällöin pelataan ikään kuin vanhaa kenttää, joka polveutuu jo viime vuosisadan alkupuolelta", kertoo kentästään ylpeä toimitusjohtaja Michael Staunton. Mikko Ilosella on täältä lämpimiä muistoja. ET-pelaajamme valloitti tällä kentällä Irlannin amatöörimestaruuden ennen ammattilaiseksi siirtymistään. Enniscrone alkaa jännittävästi pelaajan suunnatessa heti avausväliltä dyynien sekaan. Riemua riittää ulosmenon puoliväliin, muta sen jälkeen ikään kuin vedetään hetki henkeä muutaman reikävälin ajan. Kentän keskikohta sijaitsee sen helpommalla vanhalla ja alavalla osalla. Tositesti ja dyynien kesyttäminen jatkuu kymppiväylästä eteenpäin. Massiiviset kullankeltaisen heinän peittämät dyynit vangitsevatkin Enniscronessa pelaajan katseen riippumatta siitä, missä osaa kenttää hän liikkuu. Dyynit ovat maisemallisesti kuin suuret magneetit. Henkeäsalpaavimmat näköalat tarjoavat sisääntulon merenrantaväylät, jonne pelaaja kulkee läpi timanttien laakson. Valley of the diamonds -nimistä par vitosta reunustavat auringossa kimaltelevat huikean korkeat ja jyrkät dyynit. Tuhannet pienet simpukankuoren muruset ovat ne "timantit", joiden tuikkeesta väylä on saanut nimensä. Koko komeuden kruunaa mahtava viheriölle saapuminen. Pelaajan astellessa huoltamaan lippua aukeaa kilometrien mittainen hiekkaranta pelaajan silmien eteen dyynien takaa. Seuraavat Killala-lahtea myötäilevät väylät ovat kentän kuvauksellisimmat. Ne piirtyvät lähtemättömästi kerran täällä pelanneen sieluun. Huikeimmillaan maisema on auringon laskiessa taivaan ja meren yhtymäkohtaan. Pehmeän ilta-auringon viimeisten säteiden värjäämä polven korkuinen dyynejä peittävä heinä huojuu kutsuvasti kullankeltaisena pelaajan suunnatessa askeleensa päivän päätteeksi klubitalon sisään. Enniscrone sijaitsee Ballinan pikkuruisen kaupungin liepeillä kalaisana tunnetun Moy-joen suulla. Paikallisissa pubeissa puhutaan myös sujuvasti golfia. Guinnessin laskija samoin kuin fish & chips -kauppiaskin löytää kaukaisen vieraansa kanssa nopeasti samalle aaltopituudelle. Paikalliset kertoivat, että Moy-joen suulla sijaitsevan Bartraghin saaren on hiljan ostanut Nick Faldo. Paikallisten mukaan Faldo on jo käynnistänyt kentän rakennussuunnitelmat saarelleen. Faldon kenttähanke on paikallisille selvä ylpeydenaihe ja haluttu keskustelun avaus. Teksti: Ilkka Varmavuo Kuvat: Juha Taskinen Caddie Magazine 4/2004     > Kentät