Irlanti - Linksgolfin kehto Väitetään, että linkseillä pelaaminen on golfia aidoimmillaan. Mikäli näin on, on Irlantiin matkaavan syytä hymyillä leveästi. Irlannissa nimittäin sijaitsee peräti 52 oikeaa linkskenttää, eli yli kolmannes maailman linkskentistä. Linksgolf on uniikkia. Sen viehätys perustuu moneen asiaan. Ensinnäkin pelaajan on kyettävä kesyttämään alati läsnä oleva armoton tuuli. Toisekseen luunkovilta ja rullaavilta väyliltä on lähestyttävä syvien hiekkaesteiden vartioimia viheriöitä taiten ja matalilla rullaavilla lyönneillä. Linkseillä pelaaminen on astumista ajassa taaksepäin sadan vuoden taakse. Se on astumista esi-isiemme pelikenkiin. Karu, alkuperäinen ympäristö, kullankeltaisena huojuva pitkä murram-heinä, majesteetilliset dyynit kentän kehyksenä ja alavat meren reunustamat väylät, joilla kaikki esteet ovat edessäsi kuin tarjottimella. Sitä on linksgolf. Sitä on rehellinen ja todellinen golftaidon testi. Takapajulasta tähdeksi Carnen kentän syntyhistoria on esimerkki kulttuuriteosta, sinnikkyydestä ja oivallisesta aluepolitiikasta, jolla eristyneelle ja vähäväkiselle Irlannin takamaalle luotiin uusia pysyviä työpaikkoja piristämään riutunutta Belmulletin taajamaa. Kymmenvuotiaan kentän historia sai alkunsa jo parikymmentä vuotta sitten. Belmulletin niemimaan muhkuraisilla hiekkadyyneillä laidunsivat tuolloin seitsemäntoista maanviljelijän lampaat ja lehmät 260 eekkerin yhteislaitumella sulassa sovussa. Sitten Irlannin hallitus päätti jakaa alueen maat viljelijöille osittaen ne. Belmulletilainen yrittäjä Eamon Mangan sai kuitenkin hallituksen aikeista vihiä. Mangan oli perustanut ystävineen Erris Turism -nimisen yrityksen vuotta aiemmin. Yritys perustettiin tukemaan alueen turismia ja vetonaulaksi haaveiltiin laadukasta golfkenttää. Hankkeeseen haettiin rahoitusta niin EU:lta kuin myös Irlannin turismitoimistolta. Lopulta hankkeelle myönnettiin korotonta lainaa maan lunastamiseksi. Paikalliset viljelivät suostuivat yksimielisesti luopumaan viljelysmaasta ymmärtäen hankkeen työllistävän vaikutuksen koko ympäröivälle yhteisölle, ja niinpä Erris Turismin hallussa oli golfkentän himotuin raaka-aine. Se omisti täydellisen maa-alueen linkskentän rakentamista varten, muttei penniäkään sen rakentamiseen. Niinpä Mangan soitti papille. "Let me walk the boundaries" Pappi Peter Waldron oli ollut mukana luomassa Connemaran golfkenttää. Nyt Waldron kutsuttiin Belmulletiin vierailulle. Nähtyään maa-alueen Waldron suositteli arkkitehdiksi Irlannin golfkenttien kansallisark-kitehtiä Eddie Hackettia. Nyt jo edesmennyt Hackett tunnettiin työteliäänä miehenä, joka suunnitteli kenttiä ottaen palkkiokseen vain murusia. Hän työskenteli penneillä. Hackett muistetaan suunnittelijana, jonka kädenjälki näkyy yli sadalla Irlannin neljästäsadasta kentästä. Hänen parhaina luomuksina pidetään hänen ensimmäistä 18-reikäistä linkskenttäänsä Waterwilleä ja hänen viimeistä 18-reikäistä linkskenttäänsä Carnea. Saapuessaan Belmulletiin 76-vuotias Hackett sai paikallisten sympatiat osakseen. Kenttäarkkitehti halusi muovata karulle niemimaalle kentän, joka tultaisiin muistamaan hänen perintönään. Hackett työskenteli projektin parissa seitsemän seuraavaa vuotta laskuttaen työstään ainoastaan matka- ja majoituskorvaukset. Hackett oli poikkeuksellinen suunnittelija. Ensimmäisellä kerralla hän viipyi alueella kolme päivää. Hän aloitti työnsä aina kiertäen kenttäalueen sen ulkorajoja pitkin. Jo toisena päivänä kenttä piirtyi Hacketin papereille, muistelee Eamon Mangan. Kenttäsuunnitelma oli kuitenkin enemmän Hacketin päässä kuin paperilla. Hän näki valmiin kentän sielunsa silmillä ja hänen piirustuksensa olivat enemmän hahmotelmia kuin selkeitä rakennuspiirustuksia. Kentän toteuttajien tuli sitten tulkita Hacketin sielunmaisemaa ja toteuttaa se maastoon. Puolitoista kuukautta ensikäyntinsä jälkeen Hackett merkitsi väylät tikuilla maastoon ja rakennustyöt saattoivat alkaa vuonna 1987. Parhaiden joukossa Eamon Mangan oli kaukaa viisas ja ennen kaikkea kärsivällinen seuraavassa siirrossaan. Kentän rakentaminen suoritettiin seuraavan viiden vuoden aikana lähes talkootyövoimin. Paikalliset viljelijät, jotka muutoin olisivat olleet työttömiä viljelykauden ulkopuolella, palkattiin töihin kentänrakentajiksi. Koneita ei käytetty juuri lainkaan, vaan väylät sommiteltiin dyynien sekaan miestyövoimin, raivaten ne lapioilla ja haravoilla. Ensimmäiset yhdeksän väylää avattiin vuonna 1992 ja kokonaisuudessaan kenttä saatiin valmiiksi vuotta myöhemmin. Mangaen kertoo: "Hackett halusi pitää ympäristön mahdollisimman luonnonmukaisena ja niin me teimme. Farmarit pyrkivät usein muovaamaan joistakin maastonkohdista liian symmetrisiä. Niinpä käskimme heidän kipata lavallisen paikallista valkoista hiekkaa kasaksi johonkin tiettyyn haluamaamme kohtaan. Tuuli ja sade muovasivat kummun sitten parissa viikossa itsestään luonnonmukaiseksi. Näin ovat syntyneet kentän pinnanmuodot." Mangaen jatkaa: "Myös väylänurmikko on luonnonmukaista. Me vain kitkimme rikkaruohon pois ja luonto on hoitanut asian siitä eteenpäin. Varsinaisia kylvöjä on alueella suoritettu hyvin vähän. Kastelujärjestelmä on käytössä viheriöillä ja aloituslyöntipaikoilla, mutta ei väylillä. Vuotuinen sademäärä on riittävä väylien kastelemiseksi. Kenttäprojekti päättyi klubitalon vihkiäisiin vuonna 1995." Valmistuttuaan Carne on vakiinnuttanut paikkansa Irlannin parhaiden linkskenttien joukossa. Vuotuisia vierailijoita käy nykyään 11 000 ja vuotuinen kasvuvauhti on ollut huima 20 %. Eikä ihme, sillä kenttä mainitaan nykyään muiden irlantilaisten helmien yhteydessä. Royal Portrush, Portmarnock, Baltray, Royal County Down, The European, Lahinch, Ballybunion, Ballyliffin, Portstewart, Rosses Point, Enniscrone sekä Carne. Siinä osa irlantilaista golfhelminauhaa, joka kiertää saarta niin kuin kaulakoru kaulaa. Piispan polku Astuessani ulos autosta Carnen klubin parkkipaikalla on tuuli repäistä auton oven kädestäni. Vain vaivoin saan sen hallintaani. Kentän toimitusjohtaja James O`Hara kertoo, että pelaaja on yhtä alttiina armottomalle tuulelle heti kentän ensimmäiseltä väylältä alkaen. Carnea kuvaillaan kentäksi, joka sijaitsee Irlannin rosoisemmalla linksmaalla. Jumalaiset, tornimaiset dyynit luovat kehykset tälle häikäisevän kauniille kentälle. Kentän ulosmeno viekoittelee ja tempaa pelaajan vaivihkaa mukaan linskpelin saloihin. Ulosmeno alkaa varsin lempeänä väylien kiristyessä sitä mukaa mitä pidemmälle lenkki etenee. Tässä vaiheessa pelaaja on kuitenkin jo myynyt sielunsa kentälle. Väylillä on luonnollisesti alueen historiasta ja jopa väylien maantieteellisestä sijainnista juontavat nimet. Kakkosväylää, joka on keskipitkä par kolmonen kahden massiivisen dyynin välissä piilottelevan viheriön kera, kutsutaan Piispan poluksi. Väylä on saanut nimensä siitä, että ammoisina aikoina Piispa kulki nykyisen väylän paikalla ollutta polkua pitkin, joka yhdisti kylät toisiinsa. Kolmannen väylän viheriön takana majailee kesäkuukausina harvinainen ruisrääkkä, jonka laulusta myös väylä on saanut nimensä - An Traonach. Ulosmenon parasta antia ovat sen loppupään väylät 7,8 ja 9. Ylämäkeen lyötävän mahtavan dyynin ylärinteellä kutsuvana odottavan tasalakisen viheriön tavoittaminen on vastatuuleen lyötynä klubipelaajalle työn ja tuskan takana, korkeuseron ollessa 160-metrisellä par kolmosella huikea. Kahdeksikon viheriölle puolestaan lähestytään sokkona mahtavien dyynien välistä. Pallon nostaminen lähestymislyönnissä yli dyynien korkeuden on itsemurhaa. Vain tuulta itsepäisesti puhkova pallo pysyy linjassaan laskeutuen viheriölle. Etulenkin päättää ylämäkeen pelattava par nelonen, joka johdattaa pelaajan takaisin kentän korkeimmalle - ja samalla tuulisimmalle viheriölle - klubitalon viereen. Atlantin tyrskyt ja mahtavat dyynit On vaikea kuvailla kenttää, joka paranee askel askeleen, lyönti lyönnin ja väylä väylän jälkeen. Juuri kun kuvittelin pelanneeni niin mahtavan väylän, ettei sen parempaa voi enää tällä kentällä tulla, sain huokaista syvään seuraavalla aloituslyöntipaikalla. Juuri niin mahtava on Carne ja sen mykistävä sisääntulo. Harmaa aamupäivä oli nakannut taukoamattoman tuulen lisäksi niskaamme myös muutaman ämpärillisen sadetta. Saapuessamme kymmenennelle aloituslyöntipaikalle luonto päätti kuitenkin paljastaa Carnen koko kauneuden meille. Kuin taikaiskusta taivaallinen esirippu ensin raottui hitaasti aueten sitten majesteetillisen juhlallisesti kokonaan paljastaen sinitaivaan ja ikään kuin toivottaen meidät nauttimaan täysin siemauksin takalenkin antimista. Ilta-auringon myötä varjot piirsivät edessämme kumpuilevaan väylään syvät uurteet ja loivat ennen kokemattoman visuaalisen nautinnon. Todellakin, Carnen takalenkillä väylät luikertelevat Irlannin massiivisimpien dyynien lomassa. Tarkkaa avausta vaativat dogleg-väylät taittuvat suurten dyynien taakse johdattaen pelaajan hitaasti kohden Atlantin valtamerta. Huipennuksena on meren äärellä sijaitseva par kolmonen, jonka aloituslyöntipaikalta merta tähyillessään voi lähes unohtaa Euroopan ja kuvitella näkevänsä Amerikan. Meren pärskeiden ääreltä pelaaja palaa kukkuloiden lomitse kohden vuoristoradan huippua. Eddie Hackett on kuitenkin onnistunut luomaan jännitysnäyttämön, joka pitää pelaajan pinseteissään loppuun asti. Seitsemättätoista väylää pidetään eräänä Hacketin vaativimmista. Lähes neljäsataa metrinen kapeahko par nelonen dyynien laella, "maailman katolla", on haaste kenelle tahansa. Päätösreiällä loppuhuipennus nähdään vuoristoradan viimeisessä loppulaskussa, joka sijaitsee viimeisen viheriön edessä. Jyrkänne viheriön alla peittyy tummiin varjoihin pelaajan lähestyessä sitä väylää pitkin. Vasta pallon ollessa viheriöllä saattaa pelaaja huokaista helpotuksesta luodessaan katseen yli kentän korkeimmalta kohdalta aukean taivaallisen maiseman. Jumalan takapiha Carnen viehätys perustuu osin sen eristyneisyyteen. Toisaalta mahtavat puitteet ja Eddie Hackettin onnistunut luontoa kunnioittava suunnittelu ja maltillinen rakentaminen takaavat sen, että Carnessa viihtyy. Lämmin klubi-ilmapiiri ja tunne siitä, että olimme tänne tervetulleita saa mielen halajamaan tänne paluusta. 11 000 greenfee-pelaajaa ei voi olla väärässä. Tämä on kenttä, joka on nähtävä. Eamon Manganilla on myös uusia suunnitelmia jatkon suhteen. "Olemme anoneet lupaa kentän laajentamiseen. Meillä olisi mahdollisuus rakentaa yhdeksän uutta väylää, mutta tänä päivänä rakentamisluvan saaminen on hyvin vaikeaa. Laajennuksia Irlannissa saatetaan vielä nähdä, mutta täysin uutta 18-reikäistä linkskenttää tuskin enää tullaan rakentamaan", uumoilee Mangan. Carne on mahtava kokemus linksgolfia. Se on golfia aidoimmillaan greenfeen ollessa maltillinen. Arkisin koko päivän maksu on 50 euroa. Viikonloppuisin samalla rahalla pelaa yhden kierroksen. Carne on viimeinen pysäkki ennen Amerikkaa valtameren äärellä. Se on rykelmä rosoisia dyynejä ja maailman parasta linksmaata Jumalan hylkäämällä maakaistaleella Belmulletin niemimaalla Mayon piirikunnassa. Puistokenttiä ja kentän keskellä sijaitsevia linnoja rakastaville se voi olla helvetin esikartano, golfpuristeille se on saapumista taivaan porteille. www.carnegolflinks.com www.westcoastlinks.com Teksti: Ilkka Varmavuo Kuvat: Juha Taskinen, Carne Golf Club Caddie Magazine 3/2004